Espanjan auringossa

Kirjoittelen nyt vähän jälkikäteen Espanjasta, mutta ei se onneksi hienoja muistoja himmennä! Vilanova i la Geltrússa meillä oli oikein mahtavaa olla. Majoituspaikassa ei meidän lisäksi ollut ketään muita, joten saatiin olla ihan rauhassa. Heti ensimmäisenä aamuna tehtiin Emännän kanssa pitkä aamulenkki, jonka aikana ei paljoa tullut ihmisiä vastaan. Ja ne muutamat, jotka tuli, tervehtivät meitä oikein iloisesti. Käytiin tutkailemassa meitä lähinnä olevaa rantaa. Siellä oli koirakielto, mutta kaikki veivät sinne koiriaan. Emäntä selvitteli asiaa ja kävi ilmi, että sesonkiajan ulkopuolella siellä voi käyttää koiria. Meidän majoittaja puolestaan kertoi, että sesonkiaikana koiria voi käyttää rannalla ennen kello kymmentä ja illalla seitsemän jälkeen. Melko joustavat säännöt siis.

Onneksi päästiin sinne rannalle, siellä oli nimittäin paljon kavereita! Pääsin tutustumaan parinkin ihanan koirakaverini kanssa, jotka yrittivät juoksuttaa minua, mutta aloin sitten vain haukkua niille. Emäntä otti kengät pois jalasta ja meni veteen aaltojen kasteltavaksi, mutta minä totesin, että haluan pysytellä kuivin tassuin. Meidän seuraan lyöttäytyi espanjalaisnainen, johon itse asiassa minä ensiksi tutustuin. Satuin huomaamaan, että hänellä oli aamupalapatonki kesken, ja menin sitten ystävällisesti tiedustelemaan, mahtaako hän varmasti jaksaa koko leivän syödä yksin. Kuulemma ei oikein jaksanut, joten minäkin pääsin osingoille. Meillä oli oikein ihana aamupalatuokio, jonka jälkeen lähdettiin käveleskelemään rantaa pitkin ja juttelemaan. Nainen ei osannut kovin paljon englantia eikä Emäntä puolestaan espanjaa, mutta silti heillä juttu luisti.

Rannan toisessa päässä oli suuri kallio, jonka päälle minä Emännän hämmästykseksi päätin kiivetä. Emäntä ei sitä tiennytkään, mutta siellä meni polku, ja tiesin, että siellä olisi helppo kulkea. Tulin kuitenkin kiltisti alas, kun Emäntä ei vielä uskaltanut lähteä kiipeilemään. Espanjalaisnainen oli lähdössä pois, mutta sovittiin, että tavataan hänen kanssaan seuraavanakin aamuna. Sitten olikin jo aika mennä takaisin majapaikkaan. Sen matkan varrella tuli taas rannalta poistuessa yhtäkkiä isompi porukka koiria, joiden kanssa tietysti piti tutustua. Niitä oli kaikenkokoisia: pienestä chihuahuasta aina isompiin, lyhytkarvaisiin rotuihin, joita Emäntä ei tunnistanut. Eikä harmikseen muistanut edes ottaa kuvaa! Minä jäin meidän huoneeseen loikoilemaan kaikessa rauhassa, kun Emäntä lähti vielä pyrstönsä kanssa rannalle, kuulemma sen piti päästä uimaan. Minä päätin lepäillä, enkä suostunut poistumaan sängystä, vaikka perääni katsomaan jäänyt majoittajamme Eli yritti kun houkutella minua kaverikseen. Hän kertoi tämän myöhemmin Emännälle, jota vähän nauratti. Minä kun osaan pitää pääni, jos vaan sille tuulelle satun!

Iltapäivällä lähdettiin vielä Emännän kanssa lenkille. Tällä kertaa se lupasi, että minä saan päättää reitin. Aluksi tein vain pienen kierroksen meidän majoituspaikan ympäri, ja Emäntä pohti jo ääneen, mahtoiko minua väsyttää. En kuitenkaan lähtenyt vielä takaisin majoituspaikkaamme, vaan jatkoin vielä matkaa, koska sää oli niin mahtava, ja halusin tutkia tätä uutta ympäristöä. Kuljetin Emäntää kerrostalopihojen, rauhallisten jalkakäytävien ja juuri kukkaan puhjenneiden puistikkojen läpi. Reitti kiemurteli vähän joka puolella. Sitten nenä veikin jo kaupungin ulkopuolelle, ja Emäntä pääsi ihmettelemään, mihin tällä kertaa oltiin menossa. Se oli sanonut haluavansa vuorille, joten lähdettiin vähän sinne suuntaan, korkeammalle ja kauemmas.

Mäkeä ylös tallustellessamme vastaan tuli eräs espanjalaisporukka, jossa oli kaksi teini-ikäistä tyttöä. Tytöt huomasivat minut ja ihastelivat minua kovasti. Rupateltiin heidän kanssaan hetki, ja he saivat siinä sitten rapsutella minua ja heittää vielä lopuksi ylävitoset. He jatkoivat matkaansa kohti kaupunkia, me taas sieltä poispäin. Matkan varrella tuli vastaan myös erikoisen värisiä voikukkia. Niiden keltainen sävy oli paljon kylmempi kuin meillä kasvavien voikukkien. Onneksi niitä ei kasvanut kovin paljoa, sillä Emäntä alkoi jo suunnitella tekevänsä taas voikukkaseppeleen, kuten se on joka kevät tehnyt. Vielä ei kuitenkaan päästy siihen hommaan.

Kuljetin Emäntää pitkin tietä, joka kulki viiniviljelysten läpi. Lopulta päädyttiin erään majoituspaikan portille. Paikka oli iso ja hieno, ja Emäntä sanoi, ettemme voi sinne mennä. Onneksi se sattui vilkaisemaan karttasovelluksesta, että siellä voisikin majoittua, joten käytiin varovaisesti kurkistamassa, millaisesta paikasta oli kyse. Paikka oli remontissa, ja siellä näkyi remonttivälineitä, ämpäreitä tikapuita, puutavaraa ja vaikka mitä muuta joka puolella. Kun lähestyttiin raollaan olevan päärakennuksen suurta puuovea, huomasi pihaa vartioinut valkoinen paimenkoira meidät. Se tuli lähemmäksi, ja kun lieka ei enää antanut periksi, se alkoi haukkua. Samassa myös toinen, häkissä oleva paimenkoira alkoi haukkua myös. Totesimme Emännän kanssa, että ehkä emme nuuski pihaa kauempaa, vaan lähdemme mieluummin pois.

Porttia kohti kävellessämme sieltä päärakennuksen ovesta tuli paikan omistaja ulos. Hän heilautti kättään meille, ja Emäntä heilautti takaisin. Emme kuitenkaan kehdanneet enää jäädä juttelemaan omistajan kanssa, koska olimme onnistuneet aiheuttamaan vartioivissa koirissa sellaisen metelin. Emäntä päätti, että nyt oli sopiva aika lähteä kävelemään takaisin päin.

Karttasovellusta selatessaan se saikin kokea melkoisen yllätyksen: meillä oli takaisin päin lähtiessä suora reitti takaisin meidän majoituspaikkaan. Vaikka oltiinkin kiemurreltu vähän erikoisempia reittejä, minä tiesin, että Emännän suuntavaistolla oli hyvä olla yksinkertainen paluureitti, ettei varmasti eksytä. Emäntää nauratti, ja minä jolkottelin tyytyväisenä vierellä tätä suoraa reittiä perille.

Päivä oli ollut oikein onnistunut, ja sen jälkeen olikin mukava mennä omaan majoituspaikkaamme nukkumaan.

Espanjan aurinkoa

Seuraavana aamuna suunnattiin taas rannalle, kuten oltiin sille meidän uudelle ystävälle luvattu. Rannalle tullessamme bulldoggin omistaja, jolle nainen oli eilen jutellut, tervehti meitä ystävällisesti ja viittoi, että nainen odottaa meitä toisella puolella rantaa. Suuntasimme kohti kallioita, ja siellä hän olikin, pahoitellen, että oli jo ehtinyt syödä aamupalansa. Vähän ehkä harmitti minua, mutta eihän sille mitään mahda. Nousimme kallioita ylös, niin kuin olisin jo edellisenä päivänä tehnyt. 

Kallioiden päällä kiemurteli kapea polku, jota pitkin lähdimme kävelemään. Aina välillä piti pysähtyä ihailemaan upeaa merimaisemaa ja sitä, miten mahtavasti jylisten aallot iskeytyivät kallioihin. Matkan varrella ystävämme nappasi mukaan roskia, joita jotkut olivat jättäneet. Yhdessä harmittelimme sitä, miten ikäviä ihmiset joskus ovat. Yhtään ruokaa ei kuitenkaan ollut jäänyt minulle syötäväksi.

Lopulta päädyttiin ihan pikkuiselle rannalle kallioiden väliin. Se oli niin pieni paikka, että kovin montaa ihmistä ei sinne kerralla olisi mahtunut. Jyrkät kalliot ympäröivät rantaa niin, että sinne ei vielä näin aikaisin paistanut aurinko, joten jäimme istuskelemaan kalliolle. Nainen kertoi, että sinne hän oli aina tullut koiransa kanssa, sillä sieltä heitä ei ajettu pois. Makoilimme kallioilla hetken aikaa, ja Emäntä ja nainen tekivät pienen muistomerkin naisen koiralle, Sisille, valkoisista pyöreistä kivistä ja simpukankuorista. Siinä sitten oltiin kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa jonkin aikaa, kuunneltiin aaltojen kohinaa ja seurailtiin rannalla tepastelevia lintuja. Lopulta nainen nousi ja sanoi, että hänen piti lähteä.

Yhdessä käveltiin takaisin kallioita pitkin isommalle rannalle, missä lähdettiin eri suuntiin. Nainen lähti kotiinsa ja me jatkoimme ulkoilua, tällä kertaa Emäntä halusi päästä tutkimaan toisessa suunnassa olevaa rantaa.

Rantakatu oli pitkä ja leveä, ja sen varrella tuli vastaan taas paljon koiria. Rannalle vievien reittien varrella oli kyltit, joissa luki, ettei koirien kanssa saanut rannalle mennä, mutta Emäntä pisti merkille, että siellä oli lähinnä pelkästään koiranulkoiluttajia. Ensiksi käveltiin vain sitä rantakatua pitkin, tervehdittiin paria vastaantullutta galgoa ja kultaistanoutajaa, mutta lopulta uskaltauduttiin myös rannalle.

Rantahiekalla olikin paljon mukavampi kävellä kuin kivipäällysteisellä kadulla. Lisäksi pääsin vähän juoksentelemaan koirakavereiden kanssa. Tai siis ne yrittivät houkutella minua juoksentelemaan, ja minä sitten haukuin niille vastaukseksi. Hauskaa meillä oli silti! Rannalla juttelimme myös parin brittinaisen kanssa, jotka kertoivat asuneensa kaupungissa jo lähes kymmenen vuotta. Kuulemma siellä oli paljon mukavampaa viettää talvea kuin Englannissa. Heilläkin oli koirat mukana, joten Emännän rupatellessa minä pääsin nuuskimaan taas uusia ystäviä.

Kaikesta siitä kävelystä alkoikin tulla nälkä, joten Emäntä päätti lähteä syömään. Löydettiin mukava pieni ravintola läheltä rantakatua, ja herkuteltiin siellä. Tilausta odotellessa minä kävin pyörähtämässä ravintolan tiskin takana. Emäntä yritti kieltää, mutta työntekijät sanoivat, ettei se haittaa. Löysin heti parhaan kyttäyspaikan keittiön ovelta, ja jäin siihen istumaan. En hievahtanutkaan, vaikka Emäntä yritti minua saada pois, sillä ravintolan kokki oli juuri hakemassa minulle vähän herkkua. Eihän silloin voi liikkua yhtään mihinkään! Onneksi Emäntä tajusi luovuttaa ja minä pääsin syömään herkkuja. Lopuksi vielä työntekijöidenkin kanssa heitettiin ylävitoset ennen lähtöä. Erityisesti ravintolan nuori tarjoilijapoika oli siitä tempusta oikein innoissaan.

Syömisen jälkeen käytiin vielä Emännän kanssa meidän tutulla rannalla hetken aikaa lepäilemässä. Siellä tuli vastaan taas useampia koirakavereita, muun muassa oikein ihana malamuutti, jolle minun piti vähän taas ilmoittaa, että parasta olisi lähestyä ystävällisesti. Ja niin se onneksi tekikin. Hetken aikaa ehdimme tutustua, kunnes heidän piti jatkaa matkaansa. Mekin siitä sitten lähdimme kävelemään takaisin majoituspaikkaan, tällä kertaa uusia reittejä pitkin. Pääsimme näkemään leikkipuistossa touhuavia lapsia ja heidän touhujaan seuraavia vanhempia. Sää oli lämmin ja aurinkoinen, mutta onneksi merituuli viilensi mukavasti.

   

Illalla käytiin vielä tekemässä pieni kävelylenkki Vilanova i la Geltrún keskustassa, kun viimeinkin löydettiin paikan pääkatu. Siellä olikin yllättävän paljon väkeä, sillä muuten kaupunki oli vaikuttanut todella hiljaiselta. Samalla käveltiin myös läheisen kirkon ohitse. Se oli suuri ja vaikuttava kivirakennus, jonka kellot kuuluivat myös meidän majapaikkaan.

Pitkän päivän jälkeen oli taas hyvä levätä ja valmistautua seuraavan päivän matkustamiseen. Espanja ja Vilanova i la Geltrú olivat ihania paikkoja, joissa olisi mielellään viettänyt enemmänkin aikaa!