Ranskasta Espanjaan, ¡Hola! vaan!

Cap d'Agde on erittäin viehättävä pieni turistikaupunki. Meidän majoituspaikka oli ihan sataman vieressä, tosin sitä satamaa olikin aika reippaasti. Veneitä silmänkantamattomiin! Siellä oli tosi mukava majailla, mitä nyt yhtenä iltana (perjantaina) vähän enemmän kulki väkeä rappukäytävässä, ja yritin vähän varovasti niille vuhkua. Emäntä oli tylsä ja kielsi sen heti alkuunsa, ja minä kun vain yritin sanoa niille, että olisivat hiljaa!

Meidän ensimmäisen aamulenkin aikana satama-alueella tuli paljon koiria vastaan. Osa niistä kulki vapaana, kuten minäkin, ja osa taas oli kiinni. Suurin osa niistä olisi halunnut tutustua kanssani, mutta minä olin vähän tarkka siitä, kenen kanssa tökkään kuonot vastakkain. Emäntä ei ollut ihan varma, millä perusteella karsintaani tein, enkä kyllä ollut minäkään. Liian innokkaat kaverit jätin heti kauemmas, samoin liian äänekkäät. Muutamat, semmoiset sopivan kokoiset kaverit suostuin päästämään lähelle ja tutustumaan. Halusin kuitenkin jatkaa lenkkiä nopeasti, ja monesti nämä kaverit sitten jäivät vähän pettyneinä heiluttamaan häntäänsä perääni.

Emäntä pääsi juttelemaan yhden ranskalaisen koiranomistajan kanssa. Hänellä oli 13-vuotias pikkukoira, ilmeisesti sekarotuinen. Oikein mukava, rauhallinen kaveri, samoin kuin isäntänsä. Emäntä ja tämä ranskalainen juttelivat siitä, millainen paikka Cap d'Agde oikein on. Mies kertoi, että kaupungin väestö ikääntyy vauhdilla, eivätkä nuoret oikein tahdo jäädä kaupunkiin töihin. Turistikauden ulkopuolella paikka on todella hiljainen, eikä silloin tapahdu mitään. Emäntä totesi, että kuulostaa kovin tutulta, sillä samat ongelmat on myös Hailuodossa. Kumpikin kehui kilvan tätä satamakaupunkia, ja toivoi vielä erotessaan parempaa jatkoa toisilleen. Oikein hauska kohtaaminen, varsinkin, kun vähän mietitytti, miten Ranskassa saa englanninkielistä juttuseuraa.

Toisella pidemmällä lenkillä käytiin ulkoilmassa rantakallioilla, haistelemassa merituulta ja nauttimassa auringosta. Ja tietysti nauratettiin vähän ohikulkijoita, koska hyppäsin muitta mutkitta muurille poseeraamaan, vaikka kovan tuulen takia silmäni eivät meinanneet pysyä auki. Olin kuitenkin hyvällä tuulella, joten pitihän sitä Emäntää aina välillä viihdyttää!

Reissunjälkeinen päivä oli oikein rauhallinen, joten otettiin se onneksi levon kannalta. Seuraavana päivänä Emäntä hermoili Espanjaan matkustamisen kanssa, kun se oli lukenut, että tarvitsee minulle mm. vakuutuskirjat ja kaikenlaista muuta lippusta, jotka piti saada tulostettua ja täytettyä ennen matkaa. Aluksi kävimme läheisessä postissa, mutta siellä sai tulostettua vain usb-tikun avulla, joten se osoittautui turhaksi käynniksi. Postissa ei myöskään osattu englantia, joten Emäntä tuli hieman turhautuneena sieltä ulos, ja yritti selvittää, mistä saisimme tulostukset tehtyä. Sitten se hoksasi, että lähellä oli turisti-info, josta voisi kysellä asiaa.

Infossa oli onneksi englantia taitavia asiakaspalvelijoita, jotka vieläpä lupasivat tulostaa ne tarvittavat dokumentit meille, joten huh! Sinänsä kiva paikka, että minäkin sain tulla sinne sisälle, mutta vähän tylsää, kun jouduin odottelemaan. Aloin siinä sitten joutessani inisemään Emännälle, että ymmärtäisi pistää töpinäksi. Ensin käytiin viemässä tulostetut laput takaisin meidän majoituspaikkaan, ja sitten jatkettiin vielä ulkoilua, koska aikaa oli niin mukavasti. 

Emäntä sanoi, että oli siinä tulostusta odotellessaan ehtinyt katsoa, että ihan meidän lähellä oli parikin vuorennyppylää, joiden päälle voitaisiin helposti kiivetä. Päätettiin lähteä käymään sillä korkeammalla, eli Mont Saint-Loupilla. Sinne päästiin risteilemällä pyöräreittejä ja pikkuisia polkuja pitkin aika helposti. Matkan varrella näkyi jousiammuntarata ja pikkuinen kaupunkijuna, paikallinen "Potnapekka", jonka matkustajille Emäntä vilkutteli junan ohittaessa meidät. Juna olikin menossa samaan suuntaan kuin mekin, joten pistettiin vähän vauhtia, jotta päästiin näkemään se vuoren huipulla. Siellä tuli vastaan myös pari bordercollieta, jotka olivat ilmeisesti treenaamassa jotakin, ainakin niiden kanssa oli touhuamassa useampi, samanvärisiin takkeihin pukeutunut henkilö.

Bordercolliet olivat oikein hauskaa seuraa, tykkäsin vähän aikaa touhottaa niiden kanssa, kunnes sitten kyllästyin. Se nuorempi niistä vaan tuntui tykästyneen minuun, sillä se juoksi aina vähän väliä katsomaan minua, eikä millään meinannut kuunnella omistajansa käskyjä. Lopulta se malttoi lähteä tekemään jotain hassua juoksutreeniä, jossa joku mies juoksi edeltä, ja koira päästettiin sitten sen perään. En jaksanut yhtään innostua sellaisesta, enkä kyllä meinannut innostua siitäkään, kun Emäntä yritti taas saada minusta ja vuorenhuipun upeista maisemista kuvia.

Kun junamatkustajat alkoivat kokoontua, Emäntä hoksasi yhdellä miehellä kyltin, jossa luki, että tämä oli junan kuljettaja. Emäntä tiedusteli mieheltä, mitä maksaisi, jos me hyppäisimme junan kyytiin (sitä alkoi selvästi vähän laiskottaa ajatus takaisin kävelystä). Mies kertoi, ettei yhdensuuntaiselle matkalle ollut erillistä hintaa, joten jos tilaa riittää ja matkustajille sopii, voisimme hypätä junan kyytiin. Onneksi niin myös kävi. Pääsimme erään mukavan pariskunnan viereen istumaan, ja heitä ja takana istuvaa perhettä nauratti, kun minä hyppäsin istumaan penkille Emännän viereen. Emäntä yritti taas ottaa meistä yhteiskuvaa, ja takanaistujat yrittivät kohteliaasti väistää, jotta eivät osuisi kuvaan. Junassa istuminen vaan jännitti minua sen verran kovasti, että en ollut ihan kuvaustuulella.

Junamatkan aikana oli ihan hauska seurailla, mitä matkan varrella oikein tapahtui. Vuorella oli ollut enemmänkin koiranomistajia treenaamassa, sillä alempana rinteellä tuli vastaan belgianpaimenkoira, jolla oli mukana ihmisiä pukeutuneina samanlaisiin takkeihin kuin ne huipullakin olleet. Vieläkään ei selvinnyt, mitä ne siellä oikein tekivät. Meidän takana istuneen perheen isä kysyi loppumatkasta, voisiko heidän pieni poikansa vähän rapsuttaa minua, ja tottahan se sopi. Lapsi oli oikein innoissaan, kun pääsi rapsuttelemaan kiltin koiran pehmoista turkkia. Vanhemmat tuntuivat olevan myös kovin tyytyväisiä.

Junamatka päättyi jälleen tuttuihin maisemiin sataman turviin. Olin ihan tyytyväinen, että Emäntä oli päättänyt lähteä junan kyytiin, eikä samassa paikassa olleeseen maailmanpyörään. Siellä olisi varmasti huimannut ihan kauheasti! Emäntää siis, sillä kun on se korkeanpaikankammo. Minähän en tietenkään pelkää mitään. En ainakaan mitään katupesureita. Enkä Toripolliisia. Enkä... Noh, ei nyt mennä siihen, mitä kaikkea sitä tuleekaan välillä säikyttyä.

Junamatka Espanjaan

Viimeisenä aamuna Cap d'Agdassa Emännän piti käydä taas tulostelemassa turisti-infossa juttuja, tällä kertaa junalippuja, koska se oli lukenut, että ne tarvitaan paperisina siellä Espanjassa. Ja lisäksi yksi Ranskan junalippu, joka jostain syystä piti myös olla paperiversiona. Emäntä harmitteli sitä, miten kirjavia käytäntöjä saattaa olla yhden maan sisällä.

Kun saatiin vihdoin pakattua ja siivottua paikat, meillä oli vielä reilusti aikaa ennen junan lähtöä. Emäntä halusi mennä ensin syömään petit dejeunerin, pienen aamupalan, mutta siinäkään ei kovin kauaa kestänyt. Siihen kahvilan lähelle sattui sitten sopivasti tulemaan vesibussi, joka kiertää koko sataman ympäri, joten Emäntä päätti, että lähdetään siihen. Varsinkin, kun minä olin tervetullut mukaan matkaan. Aluksi en oikein halunnut moiseen hökötykseen lähteä ja yritin  karata, mutta Emäntä sai lopulta houkuteltua minut mukaan. Ennen kyytiin astumista piti haukahtaa Emännälle pari kertaa, jotta se ymmärtäisi, miten iso juttu oli luovuttaa ja mennä kyytiin.

Vesibussin kyydissä oli ihan mukavaa, kun tuuli oikein suhisi korvissa, turkissa ja korvakarvoissa, jotka hulmusivat villisti, mutta olisin ehkä silti ollut mieluummin kovalla maalla. Onneksi kyydissä oli muitakin, joilta pääsin taas kerjäämään rapsutuksia. Siellä oli perhe, jonka lapset olivat tyytyväisiä siitä, kun saivat rapsutella minua ja heitellä parit ylävitoset. Minä olin tyytyväisempi, kun kierros loppui, ja päästiin lähtemään pois.

Juna-asemalle päästiin sen verran hyvissä ajoin, että lähdettiin käymään vähän kävelyllä ennen lähtöä. Hetken aikaa pyörittiin Agden vanhassa kaupungissa, mutta sitten Emäntä totesi, että rinkan kanssa voisi olla mukavampi vain istahtaa joen rantaan ja nauttia auringosta. En viitsinyt sille sanoa, että oli tainnut saada sitä aurinkoa riittävästi jo aikaisemmin, ainakin sen perusteella, minkä värinen sen naama oli. Varmasti se huomaisi sen viimeistään sitten, kun sattuisi vilkaisemaan peiliin. Etsittiin sellainen paikka, joka miellytti molempia: aurinkoa Emännälle, puun varjoa minulle. Sellainen on oikein passeli.

Junaan hypätessään Emäntä jännitti, mitä oikein tapahtuisi, mutta konduktöörin tullessa paikalle riitti, että minulle ostettiin oma lippu. Lipun hinta oli suurempi kuin edellisen matkan, ilmeisesti siksi, että kyseessä oli pidempi matka. Meidän viereen tullut ranskalaisnainen oli vähän harmissaan, koska oli luullut, että saisi matkustaa rauhassa. Hän ilmeisesti pelkäsi, että minä olisin hänelle jotenkin häiriöksi, joten hän vaihtoi tyttärensä kanssa paikkaa. Loppumatkasta tämä nainen tuli ihmettelemään, että onko se koira oikein siellä, koska minä en ollut inahtanutkaan, ja nukuin sievästi koko matkan. Mahtoi sitä naista harmittaa, kun kuvitteli minut ihan toisenlaiseksi!

Barcelonassa meillä oli pari tuntia aikaa ennen seuraavan junan lähtöä, joten käytiin hieman pyörimässä kaupungilla. Emännän kanssa kulkiessa se on aina riski, sillä sen navigointitaidot eivät ole mitkään parhaat mahdolliset. Onneksi ei lähdetty tällä kertaa kovin kauas, vaan päädyttiin Font Magicalle, suihkulähteelle, joka ei harmillisesti ollut toiminnassa. Pienen virkistyspaussin jälkeen Emäntä pääsi taas tuijottelemaan puhelimensa ruutua, jotta päästiin takaisin juna-asemalle. Siellä taas pidettiin ruokatauko, kun Emäntä tilasi mäkkäriruokaa (ajatelkaas, oltiin Espanjassa, ja se meni McDonaldsiin!), koska se oli kuulemma helppoa ja nopeaa. Minun takiani ei saatu ruokailla sisällä ravintolassa, mutta sain kuitenkin vartijalta hyvät rapsutukset, ja samoin muilta matkustajilta, jotka istuivat samalla penkkirivillä, mihin Emännän kanssa siirryttiin ruokailemaan. Ohitse kulki myös yksi junahenkilökuntaan kuuluva nainen, joka alkoi jutella minulle mukavia. Emäntä tarjosi sille namia minulle annettavaksi, ja olinkin siitä erittäin iloinen.

Asemalla käytiin myös juttelemassa minun junalipuistani aseman infossa. Kävi ilmi, että paikallisjunissa minulle ei lippua tarvitse ollenkaan. Ja Emäntä tarkisti, että niitä kaikenmaailman lippulappuja tarvitsee vain Madrid-Malaga tai Madrid-Barcelona -high speed-junissa. AVLO-juniin koirilla ei ole asiaa, eikä myöskään busseihin. Mutta infon henkilökunta oli erittäin ystävällistä, ja pääsin myös heidän rapsutettavakseen. Eikä junassa tai asemalla kukaan käskenyt pitää kuonokoppaa, vaikka netissä lukikin, että sellainen täytyy olla. Huh!

Junassa Barcelonasta Vilanova y Geltrúun Emäntä joutui seisomapaikalle. Minua se ei pahemmin haitannut, koska pystyn helposti makoilemaan ihan missä tahansa. Tietty ensiksi minun piti käydä seuralaiseni lävitse ja katsoa, keneltä herkeäisi parhaat rapsutukset. Aika moni sillä puolella vaunua alkoikin rapsuttaa minua, ja Emäntä pääsi taas juttelemaan ihmisten kanssa. Kovasti ne kyselivät, mikä ihmeen koira minä oikein olen, kun eivät koskaan olleet lapinkoiraa nähneet. Ja Emäntä kertoi, miten ollaan matkustettu Suomesta tänne asti ja miten mukavaa se on ollut. Minä olen kuulemma todella helppo matkakumppani. Emännästä ei ihan voi sanoa samaa. Vaikka onneksi sekin tulee hyvin ihmisten kanssa toimeen, muuten meillä voisi olla paljon hankalampaa.

Yksi matkustaja oli myös hoksannut Emännän rinkassa olevan pyrstön ja kyseli, aikoiko Emäntä sitä käyttää. Sitten ne kertoilivat siitä, millaisia muita merenneitoja sattuivat tuntemaan. Loppumatkasta Emäntä jakeli taas kaikille nameja, ja minä heittelin ylävitoset. Joidenkin kanssa innostuin niin, että heitin molempia tassuja, ja sekös ihmisiä nauratti. Meillä oli niin mukavaa, että Emäntä vielä ennen asemalle hyppäämistä muisti mainita, että seikkailujani voi seurata myös Instagramissa (Facebookin se jostain syystä unohti kokonaan).

Täällä Geltrússa meillä on taas ihan mahtava majoituspaikka, jossa itse asiassa on toinenkin, omistajan koira. Se on oikein ystävällinen ja rauhallinen kaveri, vaikka aluksi minua vähän jännittikin tutustua siihen. Vaikka nyt emme mitään ylimpiä ystäviä olekaan, tulemme silti hyvin toimeen. Samoin kuin Emäntä ja tuo paikan omistajakin. Hän tietysti muisti myös minulle antaa herkkuja, ja olen saanut ihan hurjan paljon rapsutuksia ja pusuja täällä ollessani. Kertoilen Vilanova y Geltrún seikkailuista sitten lisää seuraavassa blogitekstissä, nyt oikein hyvää yötä!