Tanskasta Alankomaihin

 Ærøn saarelta lähdettiin tällä kertaa eri suuntaan kuin tullessa. Sitä ennen ehdittiin käydä seuraamassa heidän pääsiäisperinnettään, sitä kananmunien keittelyä. Vaikka kyllähän sen tiesi, että on siinä paljon muutakin. Emännän kanssa mentiin sinne melko hyvissä ajoin, ja meidän ulkoillessa rantaa pitkin sinne alkoi kertyä jatkuvasti lisää porukkaa. Nuorisolla oli saarella oma niemennokkansa, johon he kokoontuivat, oli helppoa nähdä ja kuulla, missä se oli.

Rannalle kerääntyvät ihmiset alkoivat kasailla grillailuvälineitä, pöytiä, tuoleja, telttoja, ruokia ja vaikka mitä rannalle. Pääsiäislauantai näytti täälläkin olevan sellainen päivä, jolloin kokoonnuttiin yhteen ja nautittiin yhdessäolosta monilla tavoin. Tapahtuma oli muuten kiva, mutta minulle olisi voinut edes joku antaa herkkuja. Rapsutuksia sain kyllä, mutta kyllähän sitä ruokaa varmasti minullekin olisi riittänyt! Eräs vanhempi nainen tuli Emäntää jututtamaan, pörrötti sen hiuksia ja sanoi, että sen varmasti löytää rannalta helposti. Se vähän nauratti meitä kaikkia, koska tottahan se oli.

Takaisinpäin kävellessä satuttiin törmäämään niihin tuttuihin, joihin oltiin menomatkalla tutustuttu. Emäntää vähän harmitti, kun ei ehditty kovin pitkään heidän kanssaan jutustella, mutta sillä oli selvästi jo tarve lähteä liikkeelle. Minä olisin jäänyt vaikka pidemmäksikin aikaa rapsutettavaksi. Lähdettiin kuitenkin, että ehdittiin sitten hyvissä ajoin linja-autoa odottelemaan ja sillä sitten lautalle.

Sähkölautta oli mukavan hiljainen verrattuna siihen, millainen Hailuodon lautta oli. Sen kyydissä oli niin rauhallista, että nukuttiin molemmat sen matkan aikana. Fynshaviin päästyämme paljastui, että viimeinen linja-auto oli mennyt jo vähän aikaa sitten. Emäntä taisi vähän kirota mielessään sitä, että piti pääsiäispyhien aikaan yrittää lähteä liikenteeseen, mutta tilattiin sitten taksi, koska lähimmälle rautatieasemalle Sønderborgiin oli melkein 20 kilometrin matka. Taksilla ehdittiin hyvin asemalle, ja koska junan lähtöön oli taas yli tunti aikaa, ehdittiin käydä nautiskelemassa Sønderborgin merellisestä idyllistä. Laiturilla kävellessä, kun Emäntä yritti taas sihdata minua kameralla, tuli vastaan eräs ystävällinen ihminen, joka kysyi, haluaisiko Emäntä, että hän ottaisi kuvan meistä molemmista. Ja saatiinkin kyllä hyvä kuva!

Tanskasta Saksaan

Sønderborgista matka jatkui muutaman mutkan kautta etelään. Rajan yli vie vain yksi rata, minkä vuoksi meidän piti tehdä hassu kierros, että päästiin oikealle radalle. Lähellä rajaa jouduttiin ihmettelemään yhden pariskunnan kanssa, pitikö meidän hypätä junasta pois vai ei. Lopulta paljastui, että samalla junalla saatiin jatkaa, se vain pysähtyi ja sammutettiin kymmeneksi minuutiksi. Siinä kun jännitettiin tätä tilannetta, ehdittiin myös tutustua tämän pariskunnan kanssa. Hekin olivat matkalla pienen, kuuden kuukauden ikäisen vauvansa kanssa samaan suuntaan meidän kanssa. Samoin oli myös nuori tanskalainen reppureissaaja, joten oltiin sitten yhdessä porukassa.

Tanskalaispoika kysyi, voisimmeko matkustaa yhdessä hänen kanssaan, sillä hän oli ensimmäistä kertaa yksin matkalla. Emäntä totta kai suostui, ja ihan ensimmäiseksi Saksan puolella vähän juoksutti meitä kaikkia etsiessään lemmikkivaunun merkkiä kymmenen vaunun mittaisesta junasta. Sitten paljastuikin, että Saksan junissa (ainakaan niissä, mitä me käytettiin) ei ole erikseen lemmikkivaunuja, vaan lemmikki voi matkustaa missä vaan. Kun vihdoin päästiin matkaan, oltiin kaikki jo aika väsyksissä.

Lipuntarkastuksessa kävi ilmi, että minulla olisi pitänyt olla oma, etukäteen ostettu lippu. Sitä ei voinutkaan enää junasta ostaa, kuten Emäntä oli suunnitellut. Ystävällinen konduktööri selvitteli meille, miten lipun saa jatkoa varten helpoiten, eikä onneksi antanut meille mitään huomautusmaksua lipun puuttumisesta. Tosi ystävällinen mies se oli, muisti minuakin rapsutella aina välillä. Siinä sitten yhdessä ihmeteltiin Saksan sääntöjä, nimittäin en olisi tarvinnut lippua, jos olisin matkustanut kopassa tai vaikka Ikean kassissa! Koppa nyt vielä jotenkin olisi mennyt, mutta Ikean kassiin en kyllä mitenkään olisi suostunut. Toivottavasti Emäntä ei keksi sitä kokeilla paluumatkalla...

Hampuri-Altonan asemalle saavuttiin vähän puolen yön jälkeen. Se konduktööri opasti Emäntää asemalla ostamaan minulle oikeanlaisen lipun, ja vannotti, että paluumatkalle ostetaan lippu hyvissä ajoin, niin saadaan se paljon halvemmalla. Se olisi vielä tarjonnut Emännälle ja tanskalaispojalle ruokaakin, mutta kun niillä oli eväät mukana, niin eivät sitten tarttuneet tarjoukseen. Sen sijaan istuttiin sitten aseman käytävällä, tanskalaispoika otti kitaransa esiin ja Emännän kanssa ne alkoivat sitten jamitella yhdessä. Minusta oli mukava kuunnella sitä soittoa, ja hivuttauduinkin pojan kylkeen ensin istumaan ja sitten makoilemaan. Porukkaa kulki ohitse, mutta meillä oli omat, hyvät meiningit.

Kolme tuntia on pitkä aika yöllä odotella junaa kylmällä asemalla, se tuli todettua. Onneksi me saimme Emännän kanssa vähän lämmitettyä toisiamme. Asemalla sattui tulemaan myös vastaan eräs isompi koira (Emäntä ei muista, mitä rotua se oli), joka olisi kovasti halunnut tehdä tuttavuutta minun kanssani. Ei vaan taas oikein huvittanut, kun oltiin sen verran pitkästi reissattu, niin taas saivat koiranomistajat ihmetellä, miten rauhallisesti tuohon kaveriin oikein suhtauduin.

Saksasta Alankomaihin

Hampurista päästiin onneksi vihdoin junaan, ja kyllä nukutti makeasti sekä minua että Emäntää. Düsseldorfin asemalla jouduttiin hiukan odottelemaan, kun juna, johon olisi pitänyt päästä, olikin ensin myöhässä viisi minuuttia, sitten kymmenen, viisitoista... Lopulta odotettiin tunti, mutta junaa ei tullutkaan, vaan hypättiin sitten vuoron seuraavaan junaan. Emäntää meinasi aluksi vähän harmittaa, mutta sitten se muisti, ettei meillä oikeasti mikään kiire ollut, joten oli ihan sama, vaikka vähän istuttiinkin asemalla pidempään.

Kun se juna vihdoin tuli, Emäntä pääsi rupattelemaan saksalaisen nuoren miehen kanssa. Näillä kahdella oli ihan omat, hassut juttunsa, mutta pääsi se Emäntä kertoilemaan Suomestakin kaikenlaista. Vähän sitä nuorta miestä nauratti, kun se ensin sanoi tykkäävänsä siitä, että on pimeää ja kuumaa, ja Emäntä taas totesi Suomessa olevan aina joko pimeää ja kylmää tai lämmintä ja valoisaa. Vaikka sen se unohti kertoa, että onhan meillä aina välillä elokuussakin kunnon lämpimiä, pimeitä öitä. Revontulia se nuori mies lupasi joskus tulla vielä katsomaan Suomeen ennen kuin erottiin seuraavalla asemalla.

Päivän etappi olikin sitten pieni kaupunki Alankomaissa, Geldrop. Emäntä oli sattunut löytämään koiraystävällisen hotellin, josta oli aluksi varannut vain yhden yön. Mutta kun käveltiin asemalta hotellille, ja siinä välissä ihailtiin maisemia, rauhallisia kivettyjä katuja ja ystävällisiä, meitä tervehtiviä ihmisiä, niin se päättikin, että jäädään tänne vielä toiseksikin yöksi. Ihan hyvä siinä mielessä, että meidän yöllisestä junareissusta toipuminen ottaa veronsa varmasti. Minä ainakin lepäilin oikein mielelläni meidän omalla pikku terassilla, ja hauskaa oli myös, kun sain nameja sekä hotellin vastaanotosta että sen yhteydessä olevasta ravintolasta. Ja henkilökunta innostui, kun Emäntä vinkkasi, että minun kanssani voi heittää ylävitoset. 

Huomiselle Emäntä ei (Luojan kiitos!) ole suunnitellut yhtään mitään. Paitsi se saattaa itse käydä moikkaamassa sitä australialaista kaveriaan. Minä en valitettavasti pääse mukaan, koska siellä on pääsiäisvieraita, joilla on allergiaa. Mutta ihan mielelläni jään tänne hotellihuoneeseen lepäilemään, voisihan sitä huonomminkin päiväänsä viettää!

Emännän vinkit

Tosiaan sen olen unohtanut sanoa, että tuo Rail Planner -sovellus on mahdottoman kätevä. Siihen voi liittää oman Interrail-passinsa, ja sitä kautta voi suunnitella reitit, käyttää matkapäivät ja tarvittaessa ostaa myös istumapaikat junasta, jos sitä vaaditaan. Ranskaan mennessä näytti siltä, että täytyy ostaa vähän kalliimmat paikat, jos haluaa päästä kohtuulliseen aikaan perille. 

Saksassa isolla koiralla pitää olla joko oma lippunsa tai lastenlippu ostettuna samalle matkalle, jonka itse teet siellä. Kuonokoppaa ei ainakaan vielä vaadittu missään vaiheessa, mutta katsotaan, tuleeko se eteen paluumatkalla. Tosiaan se mielenkiintoinen yksityiskohta, että kopassa tai kassissa matkustavan koiran ei tarvitse lippua maksaa. En vaan mitenkään itse näe mahdollisena, että saisin Murua suostumaan kassilla kuljetettavaksi, enkä nyt ala sijoittaa koppaan. Jos matkustelua Saksassa tulisi enemmänkin, sitä voisi harkita. Lisäksi kannattaa ostaa liput Saksan juniin hyvissä ajoin etukäteen, kuulemma silloin hinta on parin kympin luokkaa, nyt pelkät koiran liput maksoivat lähes 50 euroa. Tyhmyydestä sakotetaan, joten nyt kun olen viisaampi, on alettava jo suunnittelemaan paluureittiä.

Ihmiset ovat suhtautuneet toistaiseksi joka paikassa ihan valtavan ystävällisesti sekä minuun että koiraan. En ole kokenut matkustamista ainakaan tässä vaiheessa liian ylivoimaiseksi, vaan tämä on ollut todella mukavaa. Toivottavasti matka myös jatkuu näin!